Kannustavat aliurakkasopimukset

Pääurakoitsijalle ja suunnittelijoille on käytetty erilaisia kannustinmalleja esimerkiksi allianssihankkeissa. Ongelmaksi on muodostunut projektin muiden, allianssiin kuulumattomien osapuolten sitouttaminen allianssin tavoitteisiin ja toimintatapoihin. Aliurakat tehdään käytännössä paljolti normaaleina kiinteähintaisina sopimuksiin, mikä johtaa allianssin ”katkeamiseen” aliurakkatasolla. Tämä on ongelma etenkin voimakkaasti aliurakoiduissa projektinjohtourakoiden tapaan organisoiduissa projekteissa.

Vastaavia kannustavia sopimusmalleja kuin pääurakkatasolla on kokeiltu myös aliurakoissa jonkin verran, mutta ne ovat harvinaisia. Käytännössä nämä ovat olleet jonkinlaisia sovelluksia tavoitehintamallista, tai sitten erillisiä bonusjärjestelmiä. Yhdysvalloissa suurissa hankkeissa tärkeimmät ja suurimmat aliurakoitsijat ovat yhteisessä bonuspoolissa, jolloin myös he jakavat riskiä koko projektista.

Alihankintojen kannustejärjestelmien tavoitteena on muodostaa projektin kaikille osapuolille yhteinen motivaatio toimia hankkeen parhaaksi. Aliurakoitsijat halutaan myös tuomaan oman osaamisensa mukaan suunnitelmien kehittämiseen ja osallistumaan koko työmaan yhteiseen innovaatioprosessiin. Päätavoitteena on saada työmaalle yhteisen tekemisen meininki ja näin tehostaa jokaisen toimijan työskentelyä. Nämä yhdessä aikaansaavat kustannussäästöjä ja minimoivat hukkaa. Muutostöistä ja kustannusten jaosta riitelyn sijaan halutaan kaikki osalliseksi koituvista säästöistä ja hyödyistä.

Koska aliurakoita on paljon, menettelyn täytyy olla riittävän yksinkertainen, hallinnollisesti kevyt ja ymmärrettävä, jotta sitä voidaan soveltaa moniin urakoihin samanaikaisesti. Mukaan on käytännön syistä valittava vain ne urakoitsijat joilla on suuri merkitys koko projektille ja vaikutusmahdollisuuksia sen onnistumiseen

Kannustinjärjestelmän piiriin kuuluvat urakoitsijat valitaan projektin alussa, mielellään yhteistyössä tilaajan kanssa. Järjestelmälle muodostetaan työmaalla yhteiset pelisäännöt ja sopimusmallit, joita voidaan jonkin verran soveltaa urakoitsijakohtaisesti esimerkiksi bonus/sanktiomittarien osalta. Kannustinjärjestelmästä sovitaan urakoitsijoiden kanssa urakkaneuvotteluvaiheessa ja siihen on sitouduttava ennen sopimuksen tekemistä.

Vaihtoehtoisten kannustinjärjestelmien periaatteet on kuvattu oheisessa kaaviossa ja verrattu niitä perinteiseen kiinteähintaiseen urakkasopimukseen. Kiinteähintaisessa mallissa pääongelma on, että urakoitsijan mielenkiinto kohdistuu vain oman urakkansa kustannusten minimoimiseen, minkä tukemiseen pääurakoitsijalla taas ei ole intressiä.
Tavoitehintamallilla luodaan yhteinen intressi aliurakan kustannusten minimointiin, mikä tehostuu vielä jos aliurakoitsija hyötyy pääurakan tavoitehinnan alituksesta. Tavoitehintamallin ongelmana on siitä seuraava kustannusrakenteen avaaminen, mikä teettää paljon hallinnollista työtä osapuolilla. Mallia voi olla helpompi soveltaa konsernin sisäisissä urakoissa, jolloin kustannuksia on helpompi tarkastella avoimesti.

”Puoliavoin” kokonaishintainen sopimusmalli ratkaisee tämän ongelman, koska silloin maksuperuste on edelleen suoriteperusteinen. Mallin ideana on, että alkuvaiheessa kustannuksia käsitellään avoimesti ja tällöin määritetään yhteisesti sovittu riskivaraus. Tätä ei sisällytetä urakoitsijan urakkasummaan kuten normaalissa kiinteähintaisessa tarjouksessa, vaan se irrotetaan sopimuksesta ”bonuspooliin”. Jos kustannukset alittuvat, riskivaraus hyvitetään, muussa tapauksessa se käytetään kustannusnousun peittämiseen. Näin kaikilla on yhteinen intressi kustannusten alentamiseen.

Kaikkien edellisten mallien lisäksi voidaan käyttää laadullisiin mittareihin perustuvaa bonus/sanktiojärjestelmää, jolloin muille kuin taloudellisen maksumekanismiin sisältyville tavoitteille asetetaan tavoitteita ja mittareita, joiden perusteella urakoitsijoille maksetaan palkkiota tai bonuspoolista vähennetään sanktioita. Tavoitteita voivat olla esimerkiksi ajallinen säästö, tuotelaatu, asiakastyytyväisyys, elinkaaritekijät ja työturvallisuus.

Suositeltu ehdotus on siis eräänlainen riski/bonuspooli johon kootaan sekä sovittu riskivaraus että laadullisten tavoitteiden saavuttamisen perusteella laukeavat palkkiot. Bonuspooli voi olla urakoitsijakohtainen tai jopa kaikille urakoitsijoille yhteinen, jolloin saavutetaan ideaalinen kaikkien samassa veneessä oleminen.

Kannustejärjestelmien periaatteet on saatu ymmärrettävästi kuvattua, mutta niiden yksityiskohdissa ja sopimusmalleissa on vielä paljon ratkaistavia yksityiskohtia. Mallien hiominen valmiiksi konsepteiksi tapahtuu parhaiten käytännön soveltamisen ja testaamisen myötä.

Constissa on tarkoitus soveltaa esitettyjä kannustejärjestelmiä alkuvaiheessa konsernin sisäisissä urakoissa ja laajentaa sitten muihin. Myös allianssi/yhteistyöhankkeissa on halua soveltamiseen, mikäli asia saadaan koko allianssin/tilaajan kanssa sovittua. Myös toisin päin, Constin toimiessa aliurakoitsijana esim. TATE töissä mallia kokeillaan mielellään muiden urakoitsijoiden kanssa.

Miisael Nieminen & Juha Salminen, Consti